Kun parhaalla ystävälläni Ronniella todettiin syöpä ensimmäisen kerran, teimme sopimuksen: Vaikka meidät erotti maantieteellinen etäisyys, vietämme jatkossa loppuelämämme ajan joka vuosi yhdessä viikonlopun 'juhlajuhlillemme .' Raamatussa jokainen 7^thvuoden kasvukausi oli tarkoitus pitää kesannolla peltojen uudistumista varten. Jokaista seitsemää vuotta piti kutsua 'juhlavuodeksi', joka on hyvin erityinen vuosi, joka tulee kokea vain kerran elämässä.

Ja koska olimme nyt niin tietoisia elämän hauraudesta ja siitä, kuinka se voidaan ottaa meiltä keneltä tahansa meistä milloin tahansa, Ronnie ja minä päätimme pyrkiä elämään joka vuosi ikään kuin se olisi riemuvuosi ja ilmentämään sitä ja meidän kuolematon ystävyys sen vuotuisen juhlan aikana. Jokaisena juhlavuotena meidän oli vaihdettava rooleja. Isännän tehtävänä oli suunnitella yksityiskohtia upeaan ja nautinnolliseen yhteiseen viikonloppuun. Antaa kaikkensa Vieraan puolesta. Vieraan tehtävänä oli antaa itsensä antaa. Paljon vaikeampi rooli.

Juhlavuoden hengen oli tarkoitus olettaa merkitys kaikelle. Joten kun toiveemme tai suunnitelmamme epäonnistuivat, sen sijaan, että valittaisimme kohtaloamme ja menisimme eteenpäin, meidän piti pysähtyä ja katsoa tarkemmin. Kunnes MEANING ilmestyi ja kohtalon suunnitelma paljastettiin. Tämä on tarina viimeisestä ja suurimmasta juhlapäivästämme.

Tätä tapahtumaa varten olin varannut vuotta aiemmin sviitin Ahwahnee-hotellista Yosemiten kansallispuistossa syksyn sydämessä. Ajaessamme sinne puhuimme rakkaudestamme syystuuleen ja La Mistraliin, legendaarisiin tuulihin, jotka pyyhkäisevät Etelä-Ranskan halki. Ja mietimme, että jos tuulet olisivat kanssamme tänä viikonloppuna, ehkä John Muirin henki, Yosemiten suojeluspyhimys, liittyisi puolellemme ja antaisi meille lentoa lehtien kanssa.

Saapumisemme jälkeisenä aamuna lähdimme päivälle. Ronnie ei ollut koskaan ennen käynyt Yosemitessa, joten olin suunnitellut päivän sen upeimpien aarteiden kera. Ensin ajo laakson yli ja vuoren huipulle Glacier Pointiin. Sitten lyhyt vaellus panoraamaa tarkkailemaan ja eteenpäin Redwoodsin lehtoon, maailman vanhimpiin eläviin olentoihin. Lopuksi paluu laaksoon iltahämärässä ajoissa päivälliselle auringonlaskun aikaan Ahwahnee-hotellissa.

Mutta El Capitan Peakillä juuri ennen laaksosta lähtöä huomasin selittämättömän epämukavuuden. Kysyin ystävältäni, tuntiko hänkin sen, ja hän vahvisti kyllä, että hänkin jotenkin tunsi tämän kakofonisen ahdistuksen sellaisen loiston keskellä. Pysäytimme auton ja keskustelimme tilanteestamme. Kävi ilmi, että kun edessämme oli niin paljon ääretöntä loistoa ja kaikki äärettömät ihmeet 'vuoren huipun tuolla puolen', emme voineet sallia itsellemme vain yhtä asiaa. Ainoa asia. NYT. Koska olimme niin kovasti halunneet kaiken, emme voineet saada mitään täysin.

Joten päätimme, että riemuvuoden hengessä meidän TÄYTYI luopua suunnitelmistamme ja olla valmiita luopumaan kaikesta 'vuorenhuipun ulkopuolella'. Päätimme, että sen on oltava täällä, missä nousemme kantamme, ja tarvittaessa koko päiväksi. Vaeltelimme niityn poikki ja istuimme vaahteran alla, jossa oli runsaasti lehtiä. Tunne on niin täynnä, mutta niin surullinen ja katkeransuloinen. Yhdessä vaiheessa ystäväni nousi seisomaan ja käveli takaisin puusta. – Kun olin pieni poika, meillä oli peli. Syksyllä seisoimme tällaisen puun alla ja tuulen puhaltaessa yritimme saada putoavan lehden käsiimme. Uskoimme, että jos vain saisit sen kiinni ennen kuin se koskettaa maata, niin varmasti tapahtuisi jotain ihmeellistä.

Kumpikaan meistä ei olisi voinut silloin tietää, että Ronnie oli kuolemassa. Mutta tietämättäni hän oli epäillyt sitä.

Siihen asti syystuulet puhalsivat lakkaamatta koko päivän. Mutta sillä hetkellä, kun Ronnie oli noussut seisomaan odottamaan, vallitsi vain äkillinen rauha. Rauhallisuus ja hiljaisuus. Eikä yksikään lehti pudonnut puusta. Hetken kuluttua ystäväni nosti katseensa ja ikään kuin anoen kuiskasi 'ole kiltti!' Ja hetkessä, kuin tyhjästä, tuulenpurkaus. La Mistral! Useita lehtiä kellui alas, Ronnie jahtasi niitä ilolla. Mutta putoavia lehtiä ei ole niin helppo saada kiinni. Sitoudut juoksemaan yhteen suuntaan, ja seuraavana hetkenä ne puhalletaan toiseen suuntaan. Ei lehtiä. Siitä huolimatta emme voineet uskoa, mitä juuri tapahtui!

Vielä muutama minuutti koskettavassa hiljaisuudessa, ja ystäväni nousi jälleen. Mutta silti ilma pysyi vain tyyninä. Ja tällä kertaa, nyt kovemmalla äänellä, vieläkin anovammin, hän huusi taivaalle: 'PLEASE!' Taas hetken kuluttua tuuli. Vain tällä kertaa suurempi, vaativampi purske. Vielä enemmän lehtiä irtosi puusta. Mutta kuten ennenkin, ystäväni ei saanut lehtiä kiinni.

Viimeisen kerran Ronnie katsoi ylös ja tuijotti ikuisuuteen. En koskaan oppinut, mitä hänen mielessään oli sillä hetkellä, mutta näin kyyneleitä nousevan hänen silmiinsä, kyynelten putoavan maahan. Ja vielä viimeisen kerran, ikään kuin hänen HÄNEN HENKILÖSÄ riippuisi siitä, ja ikään kuin hänen sielunsa pohjasta, hän anoi ja julisti taivaalle: 'PALVELU!'

Hiljaisuus. Välittömästi matala pyörre. Kovemmin, kovemmin. Nyt puuski, nyt purskahdus, nyt HAULU! Ja TÄLLÄ kertaa TUHAT lehteä puhallettiin, ja tällä kertaa Ronnie nappasi hänen lehteensä. Ja juuri sillä hetkellä minä, joka rentouduin puun alla käsivarret ojennettuina, tunsin kämmenelläni kihelmöinnin ja suljin nyrkkini… LEHTEEN, joka oli pudonnut suoraan käteeni!

Katsoimme sitten toisiamme rakkaudella ja kiitollisuudella ja sovimme, että nyt oli aika jatkaa päiväämme. Ja kuten kohtalo toivoi, näimme kaiken! Näimme Glacier Pointin, näimme panoraaman, vierailimme Redwoodsissa, vanhimmissa elävissä olennoissa, pääsimme takaisin Ahwahnee-hotelliin JOHTAAN illalliselle upeassa auringonlaskun aikaan.

Ystäväni kuoli kuusi kuukautta myöhemmin. Mutta ennen kuin hän teki, hän huomasi nähneensä ikuisuuden. Ja ikuisuus EI lopu koskaan! Ronnie, SINUT lehden! Lehti oli elämää, lyhyt hetki putoamassa tuulissa ennen kuin palasi maan päälle, josta se tuli…… ja varmasti jotain ihmeellistä tapahtui!

Kirjailijasta:
Tohtori Friedman on kliininen psykologi, joka on hiljattain siirtänyt yksityisvastaanottonsa Länsi-Los Angelesiin Kalifornian San Mateosta 25 vuoden jälkeen. Hän on erikoistunut aikuisten ja nuorten psykoterapiaan, ja hän on kiinnostunut erityisesti kiintymysteoriasta, ihmisten välisestä neurobiologiasta ja mindfulness-käytännöstä. Hän työskentelee Chope Hospitalin kliinisessä tiedekunnassa San Mateossa ja Wright Institutessa Berkeleyssä ja on vastannut täydennyskoulutusohjelmien järjestämisestä San Mateo County Psychological Associationille viimeiset 10 vuotta.